Nykypäivänä on tapana ottaa kuvia muistoksi. Kuvia otetaan ulkomaanreissuilta, perhejuhlista, kavereiden kanssa baarissa ja kenties joskus vähän makuuhuoneen puolellakin. Viimeiset kuvat perustellaan usein sillä, että halutaan pitää mielessä, miltä silloin joskus näytti. Joskus sanotaan taas, että niitä otetaan, jotta hyväksyttäisiin oma vartalo sellaisena kuin se on.

Kysyn kuitenkin, että mihin näitä kaikkia kuvia tarvitaan? Ulkomaanreissut ovat tasan ihmisiä itseään varten, mutta tuskin niitäkään ihan joka päivä katsotaan. Kun katsotaan, on lopulta vaikea palauttaa koko matkaa mieleen, lähinnä vain joitakin hetkiä. Jos kuvat taas pääasiassa omista kasvoista tai kavereista, sillä tuskin olisi suurta merkitystä, vaikka ne kuvat otetettaisiin omassa vessassa. Jos taas otetaan kuvia hotelleista, museoista, puista ja vuorista, noitahan näkee nykyään televisiossa, matkaoppaista ja internet on niitä pullollaan. Lopulta se valtava määrä kuvia onkin kiintoisa läjä roskiin heitettävää tavaraa, kun aika jättää.

Perhe(juhla)kuvat voivat olla tärkeitä tuleville polville. Me kuitenkin haluamme - jostakin syystä - nähdä ja muistaa keiden kanssa olemme eläneet. Ne toimivat hieman päiväkirjan tapaan muistipaikkoina itselle, mutta niillä voi hyvinkin olla merkitystä myös tuleville polville.

Kavereiden kanssa siellä ja täällä tuskin kiinnostaa muita kuin kavereita. Kavereista vain harvat ovat niin pysyviä, että heille jäisi tuota samaa kuvamateriaalia muistiin. Samoin meidän ihmisten muisti toimii perin merkillisesti: muistamme kenties tilanteita, mutta muistamme ne tilanteet hieman eri tavoin. Siksi myös eri kuvilla on meille merkitystä. Jos minulle merkitsee kuva kavereideni kanssa World Trade Centerin huipulla, heille tuo kuva saattaisi olla merkityksetön, koska olen ollut heitä yhdistävä ihminen. Olen ollut merkityksellisempi kuin muut kuvassa olijat. Niinpä he haluavat muistaa minut ja heitä kiinnostaisi kuva minusta suihkulähteellä Rockefeller Centerissä. Mutta lopulta, he luultavasti muistaisivat nuo hetket ilman kuviakin, sillä mikään muisto ei varsinaisesti putoa ihmisen muistista, ellei ihminen käytä voimakkaita, aivotoimintaan vaikuttavia aineita tai heidän mielensä on heidän henkilöhistoriansa vuoksi niin piukassa kaikkea muuta, ettei heidän muistinsa kykene käsittelemään aivan kaikkia hetkiä.

Alastonkuvia on maailma piukassa ja meistä jokainen rupsahtaa. Haluanko muistaa itseni exäni kanssa sängyssä tai minkä näköinen olin alastomana 20 vuotta sitten? En välttämättä. Monet kenties haluavat. Kenties kuitenkin he haluavat jättää jotakin ihmeteltävää vanhemmille, lapsille, puolisolle, sukulaisille tai kenties ventovieraille, jotka tyhjentävät aikanaan kuolinpesän. Nuoruuden hurmiossa tuskin kannattaa ajatella, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Oma kiinnostukseni alastonkuviin vain ihan itseäni varten loppui pitkälti siihen, kun sain etuoikeutettuna käydä läpi enoni valokuvia hänen kuoltuaan.