lauantai, 3. marraskuu 2012

Kun kokoomuslainen halusi muuttaa maailman kauniimmaksi


Kokoomusnuoren lauselma kummastuttaa ihmisiä Facebookissa. Kun on tarpeeksi wanha ja wirttynyt, ei jaksa kummeksuttaa. Riippumatta puoluekannasta osa ihmisistä on elämästä vieraantuneita. Erityisesti kokoomuslaisessa, hyvin rahavetoisessa asenneilmastossa on usein vielä niin, että vaikka raha on kaikki kaikessa, heillä on varsin hämäränlainen käsitys rahan todellisesta arvosta. Heille se on kuin kivistä ja sorasta valmistettu lihapulla, joka heidän suussaan maistuu lihapullalta, ja silloinhan se on lihapulla.

Niin tai näin nuori kokoomuslainen saa runsaanlaisesti lokaa niskaansa sanomisistaan. Kaikki lähtee yhdestä lyhyestä kommentista, jonka hän on kirjoittanut: "Lapsilisät pitäisi ehdottomasti poistaa. On järjenvastaista että tuemme heikomman aineksen lisääntymistä ja sitten ihmettelemme miksi täällä on huumeriippuvaisina syntyviä lapsia ja huostaanottoja alkoholistivanhemmilta."

Lauselma on looginen. Se kertoo siitä, ettei lausunnon antaja todennäköisesti ole koskaan tarvinnut lapsilisiä elääkseen. Hyvätuloiset vanhemmat kyllä hoitavat lapsensa ilman noita lisiä. Mutta silti kyse on lopulta vain lapsilisistä, ei esimerkiksi toimeentuloturvasta tai työttömyyspäivärahoista. Joka tapauksessa vähätuloisempien vanhempien edellytykset syödä ja syöttää lapselleen edes jotakin ruoaksi kelpaavaa lievästi vaikeutuvat.

Tästä kommentista on nostettu haloo valtakunnan lehdistöä myöten. Nuori mies saa paljon huomiota osakseen ja huomiolla niin politiikassa kuin viihteessä pelataan. Lausunnon antajasta tulee uusi tähti Suomen poliittiselle taivaalle ja äänivyöry odottaa. Kunhan hän ymmärtää jossakin vaiheessa hieman selitellä ja lausua jotenkin laajempaan yleisöön uppoavaa, söpöä ja hassua.

Nyt häntä pidetään arjalaisen aatteen puolestapuhujana. Mutta meillä on jo omat arjalaisemme täällä. Kannatus on jo olemassa. Jos ja kun lausuja on vielä jo vallassa olevan kokoomuslaisen puolueen riveissä, ei voi huonosti mennä. Puhdasrotuisuus on tähän nostettu lähinnä sen vuoksi, että raukkapoloinen poliittinen älykkö ei ymmärrä, miksi "heikomman aineksen" syntyvyyttä tuetaan. Tämä heikompi aines koostuu työttömistä ja päihdeongelmaisista. Ja nämä puolestaan johtuvat pitkälti köyhyydestä, köyhyys johtuu näistä.

Lienee turhaa lähteä siihen, mihin tällainen ajattelu väistämättä vie. Tämän yhden lausunnon takana toki on vain yksilö, mutta sillä on pitkä historia. Ajatus siitä, että köyhän ja heikomman aineksen kohtalo on olla köyhä ja heikompi tulee aika ajoin esiin juuri kokoomuslaiselta rintamalta. Koska kohtalo on näin määrännyt on täysin loogista ja järjenmukaista, että erityisesti köyhempi väestön osa lopettaa välittömästi lottoamisen. Tai lieneekö sillä väliä, sillä tämän logiikan mukaan, ette kuitenkaan voita. Samoin meidän ja teidän köyhien tulisi lopettaa työpaikoista haaveilu. Älkää hakeko töihin, jos työttömiä olette. Se on kohtalonne. Teillä ei ole mahdollisuutta hyväpalkkaisiin töihin, kuten rikkailla ei ole mahdollisuutta menettää rahoja tai työssäkäyvien (hyvätuloisten) on mahdotonta ja järjenvastaista joutua työttömäksi.

En ole Kokoomus-fani. Mutta silti pidän heitä omalla kierolla tavallaan söpöinä. Tarvitsemme ääliöitä, jotta yhteiskunnassa riittää puhetta, ja yhteiskunta kehittyy ihan oikeasti. Olen anarko-kommunisti ja radikaali vihreä. Uskon siihen, että tarvitsemme kontrastia, tarttumapintaa ja keskusteltavaa. Kokoomuslainen logiikka on kokoomuslaista logiikkaa, jota luonnollista kokoomuslainen pitää aukottomana, vaikka se muistuttaisi pohjatonta saavia, jolla yritetään lapoa vettä uppoavasta veneestä. Meistä kaikki tarvitsevat uskoa, mutta meistä jokainen on ristiriitainen olento. Niinpä uskon siihen, että nyt kovasti parjatun kokoomuslaisen nuoren usko on yhtä vilpitöntä kuin maailmaa estetisoineen natsin usko kauniimpaan maailmaan. Lopputulos vain ei aina ole aivan yhtä kaunis kuin mielikuvissamme siintävä tavoitetila. Kenties meistä jokaisen olisi hyvä muistaa tämä.

lauantai, 3. marraskuu 2012

Onko tyhjäntoimittaja toimittaja?

Kirjoittaminen on suurin syntini ja mielihyväni lähde, mutta muut harrasteet vievät liikaa aikaa. Siksi minusta tuntuu, että maailma on mutantti: se vääntää kaiken aina haluamaansa muotoon, eikä siihen sovinnaiseen siistiin, jonka on ollut tarkoitus olla. Minusta on tullut siis epäsikiö kirjoittajien joukossa. Olen kirjoittaja, joka ei ehdi kirjoittaa.

Mksi kutsua sellaista kirjoittajaa, joka ei kirjoita? Voiko ylipäätään kutsua itseään kirjoittajaksi? Voiko olla toimittaja, joka ei toimita mitään? Onko tyhjäntoimittaja oikea toimittaja? Voisiko sellaisen ammattinimikkeen saada itselleen ja vielä palkkaa "työstään"?

Oli tuossa jotakin poliittista hässäköintiäkin taannoin. Politiikassa on hieman samankaltaisia piirteitä. Todella paljon töitä tehdään, jotta päästään mukaan politiikkaan. Kun paikka avautuu noiden poliittisten nerojen täyttämiin saleihin, kuunnellaan alustuksia ja painetaan nappia. Jotkut jaksavat vielä tehdäkin jotakin, ehkä päivätyönsä, mutta lopulta (suurehkoakin?) osaa politiikoista alkaa vaivata poliittinen laiskuus.

Tyhjänpolitisointi onkin ihan oma taiteenlajinsa. Sitä kuvastavat ne kovalla työllä valtuustoon ja hallitukseen päässeet isopalkkaiset "duunarit", jotka lehti- ja televisiokuvissa mietiskelevat silmät kiinni sekä suu auki päivän polttavia kysymyksiä. Osa heistä on näkyvillä siinä kohtaa, missä lukee "Poissa". Osa heistä on paikalla juuri "jaan", "ein" tai "tyhjän" verran. Voiko tällaisia ihmisiä sitten kutsua poliitikoiksi yhtään enempää kuin tyhjäntoimittajia toimittajiksi?

maanantai, 21. toukokuu 2012

Jääkiekon arvokisojen nokkimajärjestys

Jääkiekon MM-kisat herättävät tunteita kannattajissa ja lajin inhoajissa. Suomessa jääkiekko on urheilussa ykköslaji. Se voittaa maailmanlaajuisen ykköslajin jalkapallon ja monet muut lajit, joita voidaan pelata sisätiloissa, jäästä ja säästä riippumatta. Suomi on ollut perinteisesti huipulla talvilajeissa ja siihen on varmasti syynsä. Silti jääkiekko on lopulta kansainvälisesti ajatellen pieni laji ja huippu on sekä tasainen että ohut.

Jalkapallossa pelataan kolmella eri tasolla. Kisoja järjestetään Maailman parhaiden (MM-kisat), Maanosien parhaiden (EM-kisat, Afrikan mestaruuskisat jne.) ja maailman parhaiden nuorten amatöörien (Olympiakisat) välillä. Samalla teemalla on vaikea toteuttaa kisoja jääkiekossa, mutta tällä hetkellä on jokseenkin epäselvää, mitä MM-kisat kisana tarkalleen mittaa: eihän siellä maailman parhaat kuitenkaan pelaa.

European Hockey Tournament (EHT) on Euroopan maiden kärjen välinen turnaus, joka pelataan vuosittain. Siihen ovat säännöllisesti osallistuneet Suomi, Ruotsi, Tshekki ja Venäjä. Maat pääsevät kokeilemaan erilaisia koostumuksia ja uusia tähtiään näissä karkeloissa, joista jätetään täysin ulos Euroopan pienemmät maat, joilla voisi olla myös intressiä osallistua. Sen sijaan, että näitä karkeloita järjestettäisiin neljä kauden aikana, olisi kuitenkin hankala järjestää niitä vielä kyseisten maiden lisäksi Saksassa, Sveitsissä, Slovakiassa ja Tanskassa. Mutta perusteetonta tuskin olisi, että EM-kisat järjetettäisiin esimerkiksi kerran kahdessa vuodessa. Näihin kisoihin otettaisiin mukaan vain Euroopassa pelaavat pelaajat ja Euroopan maat.

MM-kisojen arvoa yhtään poistamatta, niiden ollessa eräänlaisia sekakisoja (NHL:n pudotuspeleistä pudonneiden joukkueiden pelaajat voivat halutessaan osallistua ja Euroopassa pelaajat todennäköisesti haluavat osallistua, jos tulevat valituiksi), pitäisi tehdä melko selkeä linjaus suhteessa NHL:ään. Kansallisen kiinnostavuuden vuoksi NHL voitaisiin unohtaa kisoista kokonaan. Kansallisten sarjojen tasoa voitaisiin mitata niin, että mukaan päästettäisiin vain kotimaassaan pelaavat tai sopimuksen alla olevat pelaajat. Pohjoisamerikkalaisten joukkueiden osalta puolestaan on vaikea sanoa, mikä olisi oikea järjestelmä, koska myös farmijoukkueet pelaavat samaan aikaan pudotuspelejä. Ennen aikaan Kanadan ja Yhdysvaltojen maajoukkueissa pelasi nuoria pelaajia, jotka halusivat luoda uran ammattikiekkoilijoina. He pelasivat vuoden oman maansa maajoukkueessa ikään kuin armeijan leivissä ja vuoden päätyttyä he olivat vapaita siirtymään mihin tahansa seurajoukkueeseen. Monet heistä loivat pitkän NHL-uran, kun taas toiset jäivät alasarjoihin tai lopettivat kiekkoilun. Tällaisille joukkueille voisi olla paikka MM-kisoissa ja pohjoisamerikkalaiset nuoret pelaajat olisivat noissa kisoissa varmasti nälkäisinä ja voitontahtoisina.

Olympiajääkiekko on nykymuodossaan korvannut vanhan Canada Cupin ja World Cupin. Se vastaa tällä hetkellä tasoltaan jalkapallon MM-kisoja. Olympiakisoissa pelaavat nimenomaan parhaat pelaajat. Näitä kisoja järjestetään lisäksi samalla syklillä eli vain joka neljäs vuosi, jolloin mielenkiinto säilyy.

Olen itse seurannut jääkiekkoa pienen kaupungin hallin varjoista alle 10-vuotiaasta lähtien. Laji on minulle rakas. Jaksan seurata myös kaikki jääkiekon MM-kisat, mutta ymmärrän hyvin niille esitetyn kritiikin. Jääkiekon puolelta puuttuu kuitenkin sellainen turnaus, jossa liigojen ja seurojen välisiä eroja todenteolla selvitetään. MM-kisat voisivat tulevaisuudessa asettua mittaamaan enemmän liigojen välisiä eroja ja liigamestareiden turnaukseen pitäisi ottaa vain mestarit, myös Pohjois-Amerikasta. Silloin tiedettäisiin paljon paremmin, missä kana kusee.

 

 

perjantai, 10. helmikuu 2012

Kuvia muistin tukena vai unohdukseksi?

Nykypäivänä on tapana ottaa kuvia muistoksi. Kuvia otetaan ulkomaanreissuilta, perhejuhlista, kavereiden kanssa baarissa ja kenties joskus vähän makuuhuoneen puolellakin. Viimeiset kuvat perustellaan usein sillä, että halutaan pitää mielessä, miltä silloin joskus näytti. Joskus sanotaan taas, että niitä otetaan, jotta hyväksyttäisiin oma vartalo sellaisena kuin se on.

Kysyn kuitenkin, että mihin näitä kaikkia kuvia tarvitaan? Ulkomaanreissut ovat tasan ihmisiä itseään varten, mutta tuskin niitäkään ihan joka päivä katsotaan. Kun katsotaan, on lopulta vaikea palauttaa koko matkaa mieleen, lähinnä vain joitakin hetkiä. Jos kuvat taas pääasiassa omista kasvoista tai kavereista, sillä tuskin olisi suurta merkitystä, vaikka ne kuvat otetettaisiin omassa vessassa. Jos taas otetaan kuvia hotelleista, museoista, puista ja vuorista, noitahan näkee nykyään televisiossa, matkaoppaista ja internet on niitä pullollaan. Lopulta se valtava määrä kuvia onkin kiintoisa läjä roskiin heitettävää tavaraa, kun aika jättää.

Perhe(juhla)kuvat voivat olla tärkeitä tuleville polville. Me kuitenkin haluamme - jostakin syystä - nähdä ja muistaa keiden kanssa olemme eläneet. Ne toimivat hieman päiväkirjan tapaan muistipaikkoina itselle, mutta niillä voi hyvinkin olla merkitystä myös tuleville polville.

Kavereiden kanssa siellä ja täällä tuskin kiinnostaa muita kuin kavereita. Kavereista vain harvat ovat niin pysyviä, että heille jäisi tuota samaa kuvamateriaalia muistiin. Samoin meidän ihmisten muisti toimii perin merkillisesti: muistamme kenties tilanteita, mutta muistamme ne tilanteet hieman eri tavoin. Siksi myös eri kuvilla on meille merkitystä. Jos minulle merkitsee kuva kavereideni kanssa World Trade Centerin huipulla, heille tuo kuva saattaisi olla merkityksetön, koska olen ollut heitä yhdistävä ihminen. Olen ollut merkityksellisempi kuin muut kuvassa olijat. Niinpä he haluavat muistaa minut ja heitä kiinnostaisi kuva minusta suihkulähteellä Rockefeller Centerissä. Mutta lopulta, he luultavasti muistaisivat nuo hetket ilman kuviakin, sillä mikään muisto ei varsinaisesti putoa ihmisen muistista, ellei ihminen käytä voimakkaita, aivotoimintaan vaikuttavia aineita tai heidän mielensä on heidän henkilöhistoriansa vuoksi niin piukassa kaikkea muuta, ettei heidän muistinsa kykene käsittelemään aivan kaikkia hetkiä.

Alastonkuvia on maailma piukassa ja meistä jokainen rupsahtaa. Haluanko muistaa itseni exäni kanssa sängyssä tai minkä näköinen olin alastomana 20 vuotta sitten? En välttämättä. Monet kenties haluavat. Kenties kuitenkin he haluavat jättää jotakin ihmeteltävää vanhemmille, lapsille, puolisolle, sukulaisille tai kenties ventovieraille, jotka tyhjentävät aikanaan kuolinpesän. Nuoruuden hurmiossa tuskin kannattaa ajatella, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Oma kiinnostukseni alastonkuviin vain ihan itseäni varten loppui pitkälti siihen, kun sain etuoikeutettuna käydä läpi enoni valokuvia hänen kuoltuaan.

perjantai, 20. tammikuu 2012

Jääkiekkoa ja elämää aurinkokuninkaan rinnalla

Yksi mielenkiintoisimmista jääkiekkokokemuksistani liittyy harrastukseeni eli jääkiekkojournalismiin. Jääkiekon parissa olen viettänyt aika pitkän tovin elämästäni. Joukkueuskollisuus ja fanikulttuuri ovat hiljalleen tulleet vieraammiksi, kun olen alkanut kiinnittää halleissa ja itse lajissa huomiota aivan eri asioihin kuin ennen. Nykyisellään arvostan jääkiekkoa lajia, kuten arvostan monia muitakin joukkue- ja yksilölajeja. Se vain sattuu olemaan se, joka on kuulunut minun elämääni pisimpään ja läheisimmin. Rakastan jääkiekkoa.

Jääkiekon parissa olen tutustunut kiekkoilijoihin, seurojen taustavaikuttajiin ja toimittajiin. Taannoin näin ottelun aivan Juhani Tammisen eli aurinkokuninkaan rinnalla. Hän ei istunut aivan vieressäni, mutta aloin väistämättä kiinnittää huomiota siihen, mihin hän ottelun kuluessa kiinnittää huomionsa ja miten hän elää ottelussa. Vaikkei hän olekaan enää valmentaja, hän valmentaa kaiken aikaa:

Hyökkäykseen lähtö:

- Ylös, ylös. Liikettä, muistakaa jalat, jalat. 

Alivoimapelaamisesta:

- Mailat ulos. Ulospäin! Kääntäkää mailat ulospäin!

Tältä pohjalta mieleeni tuli, miten eri tavalla me suhtaudumme elämään ja miten erilaisiin asioihin me siinä kiinnitämme huomiomme. Me arvostamme eri asioita niin elämässä kuin jääkiekossa. Näemme elämän tai jääkiekon miten tahansa, meistä jokainen voi nauttia niistä. Kenties raja tulee vastaan lopulta vasta sitten, kun jääkiekko tai elämä aiheuttavat kipua ja tuskaa. Silloin pelaamisen tai lajin seuraamisen jatkamista kannattaa harkita. Elämän kohdalla kannattaa muistaa, että siinä on aina paljon enemmän vaihtoehtoja kuin ne, jotka ovat itselle tutuimpia (mailat ulos tai sisään). Me voimme kasvaa ja tottua uusiin asioihin. Jopa ihmiset, jotka eivät jääkiekosta juuri nyt piittaa, saattavat innostua lajista ja löytää siitä itselleen rakkauden kohteen. 

Lopulta niin elämässä kuin jääkiekossa, on asiantuntijoita, jotka pystyvät neuvomaan meille uusia askeleita. Tami on sanansa sanonut valmentajana, mutta toistaa samoja sanoja uudessa roolissaan, katsomossa. Uskoakseni myös elämässä meillä on niitä, jotka tietävät, miten olisi viisasta elää. Vaan kaikki eivät tunnu kuuntelevan sen enempää valmentajia kuin viisaita. He haluavat tehdä asiat omalla tavallaan jopa kovaäänisimmät varoitukset torjuen. Kenties elämän kohdalla asiat ovat hieman eri tavalla myös ammattinimikkeiden kautta. Viisaat eivät ole ammattiviisaita, he eivät ole elämän valmentajia tai totuuksien puhujia. He vain ovat ihmisten joukossa, kenenkään tietämättä ja paljastavat oman luonteensa varoittamatta, odottamatta.